sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Byrokratiaa

Voi tätä paperin pyöritystä! Juuri sain täytetty ke- lalle 11 paperia. Eikä tässä varmaan vielä kaikki ole. ;)
Tyttö heitti  että kiitä ettei meitä ole 25!
Juu mitähän sitten ensi viikko tuo tullessaan. Pankissa menee ainakin yksi tovi ja muutama harmaa hius tullenee lisää.
No pikkupojille pitäs löytää paremmat vaatteet ja kenkiä myös. Voikun saisi jostain lainaa! Tuntuu turhauttavalta ostaa kasvaville lapsille parempaa vaatetta kun niitä ei keretä kuin kerran pitää.

7 kommenttia:

  1. Voimia byrokratian keskelle!

    minkä kokosia kaipaatte? Me ollaan saatu juhlavermeitä lahjaksi ja kelpais laittaa eteenpäin jos koot yhtään kolahtelisi kohdalleen.

    VastaaPoista
  2. Vinkeän äiti: Kiitos. Meidän pokien koot on mallista riippuen 152 ylöspäin mutta harmistus sinä taidat asua liian kaukana ettei taida postikusti ehtiä lauantaiksi tuoda.

    VastaaPoista
  3. :( voi harmin paikka :( kiljaisethan, jos on jotain jossa voi etäisetkin auttaa?

    VastaaPoista
  4. Niin, kuin ei surussa olisi tarpeeksi, pitää vielä byrokratian takia papereja täytellä.

    Voimia sinulle.♥

    VastaaPoista
  5. Vinkeä äiti: Kävi hyvä tuuri, kirpparilta löytyi toiselle poijaalle housut vain 25 cntllä!
    Voihan minä laittaa tähän että vaatetta ostan/otan koulukkaille jos jollakulla on ylimäärästä. Taitaa tulla tiukkaa aikaa ennenkuin raha-asiat pyörivät oikein.

    Irmastiina kiitos! Luulisi nykyaikana tuonkin olevan jo vähän helpompaa mutta ei..

    VastaaPoista
  6. Voi että ei varmasti olisi voimavaroja mihänkään ylimääräiseen!!! Toivottavasti saatte hautajaivaatteet halvalla, kun niillä ei ole muuten paljon käyttöä. Harmittaa, kun ei ole omia eikä lastenlasten vaatteita mitä voisin lähettää. Haleja ja voimia sinulle <3

    VastaaPoista
  7. Sattumoisin törmäsin blogiisi. Toivotan sinulle jaksamista surussasi. Ne käytännön asiat tuntuvat välillä ylivoimaisilta, mutta pakottavat toimintaan. Ja lapset tietenkin tarvitsevat sinua, vaikka et aina jaksaisikaan. Minun mieheni kuoli reilu vuosi sitten, ja vieläkin kaiken maailman arkiset hankaluudet täyttävät elämän. Tuntuu, että en ole vieläkään kunnolla surrut. Tai ehkä en ole edes uskaltanut antautua suremaan. Pakotan itseni liikkeeseen, lasten takia. Olen varmasti paljon vanhempi kuin sinä, mutta nuorin lapseni (kehitysvammainen) on vasta 14-vuotias.
    Mieheni sairasti vakavasti noin vuoden, viimeiseen asti elätimme toivoa paranemisesta.
    terveisin Liisa

    VastaaPoista

Kommentti ilahduttaa aina!